torstai 6. joulukuuta 2012

Itsenäisyyspäivänä

Isomummu ja isopappa,
kiitos itsenäisestä Suomestamme. Kiittäkää kanssanne taistelleita puolestani.
Te sieltä taivaasta katsotte alas maahan, jossa ihmiset elävät yltäkylläisyydessä, mutta eivät ole onnellisia. 
Toista oli teidän aikananne. 
Talvisota, Jatkosota, Lapinsota, ihmiset näkivät nälkää, mutta olivat onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli. Heille riitti yksinkertaisesti rakkaus. Silloin oli oikeaa rakkautta. Sitä Suomi-filmien romantiikkaa. Nykyään vampyyrit tappavat toisiaan elokuvissa ja seksi käy rakkaudesta.
Kun te sieltä taivaalta katsotte minua tahdon, että tiedätte, että ajattelen teitä ja ikävöin teitä. Nyt enemmän kuin koskaan arvostan teitä. Ikävä hellittää hitaasti, mutta varmasti.
Tahdon että tiedätte minun kunnioittavan teitä, teidän tekojanne, toimianne. Se, että lähti 18-vuotiaana sotaan, ei ole pikkujuttu. Se, että taisteli miesten rinnalla lottana, ei ole pikkujuttu.
Mikään pyhä en ole ajattelematta teitä, 
kun näen tähden, ajattelen teitä. 
Kun sataa lunta, ajattelen teitä.
Kun olin pieni, en tuntenut arvoa vanhuksille, veteraaneille, lotille. Ja olen siitä itselleni vihainen.
Isomummu, en tiedä miksen tullut auttamaan sinua, en ymmärrä itseäni. Olin itsekäs. Ja se oli viimeinen kerta kun näin sinut elossa. En itkenyt hautajaisissa, koska tahdoin olla vahva. Muistotilaisuudessa riehuin, nauroin, iloitsin. En uskaltanut ajatella sinua, etten olisi alkanut itkeä. Olin silloin 8-vuotias. Mutta nykyään, aina kun ajattelen sinua, en kyyneleitäni saa lakkaamaan.

Isopappa, pelkäsin sinua, kun olit hoitokodissa. En saanut puheestasi selvää. En tahtonut käydä sinua katsomassa, en halunnut nähdä vanhaa ihmistä jalkapuolena, pyörätuolissa. Sinä olit jo elämäsi elänyt, diabeteksen heikentämä. Minä pieni, herkkä ihminen. Sitä nyt häpeän. Miksen tajunnut sinun arvoasi, ennen kuin oli liian myöhäistä? Sitä en saa koskaan tietää. Olisi ollut mahtavaa olla tukenasi, kuunnella tarinoitasi, joita jaksoit sodastakin kertoa. Mutta nyt se ei mene enää niin. En saa kuulla sinua kertomassa tarinoita, nyt ovat enää kirjat.

Toivon, että taivaassa on teillä mukavat oltavat, ilman kipuja, onnellisina. Isomummu on löytänyt puolison itselleen ja isopappa päässyt mamman luokse. Toivon, että katselette menoani, tulevaisuudessa toivottavasti myös lasteni, lastenlasteni ja heidän lastensa. Suojelusenkeleinä kuljette heidän perässään, suotte valoa pimeyteen, kirkkautta hämäryyteen.

Kiitos, että olitte joskus olemassa vain minua varten.
Anteeksi, etten ymmärtänyt arvoanne silloin.
Toivottavasti näemme vielä joskus.
Ikävä.

1 kommentti:

  1. Kiva blogi :)
    käys vilkasee mun omaa ja liity ihmeessä lukijaks :)
    http://satufghj.blogspot.fi/

    VastaaPoista